Jos ollaan ihan rehellisiä, niin olimme menossa katsomaan harrastelijoita ja «tukemaan omiamme», mutta pääsimmekin seuraamaan OIKEAA näytelmää... En enää seurannut tuntemieni ihmisten esiintymistä, vaan elin mukana näyttämöllä esitetyissä todellisissa tapahtumissa. Näytelmän prologi oli todella hieno, pidin musiikista (hyvin paljon!), lavastuksesta ja puvuista.
Natalia K.
Ensi-illan kohu on jo takanapäin. Nyt jo voi. Haluan sanoa pari sanaa näytelmästä Keitä me olemme? Ihan vain katsojana.
Esitetään kysymys: Keitä me olemme? Kysyjät ovat ilmeisestikin venäläisiä. Minä olen venäläinen ihminen. Näytelmän jälkeen vastaan: SE EI KERRO MINUSTA.
Kenestä siis? Varmaan joistakin toisenlaisista venäläisistä, jotka koko olemuksellaan todistavat, että heidän olemassaolonsa on suuri virhe ja vahinko. Jos en tietäisi, että näytelmä on tehty pelkästä innostuksesta ja omalla rahoituksella, ajattelisin, että se on vartavasten suunniteltu osaksi massiivista ja runsaasti rahoitettua propagandakampajaa, jonka tarkoituksena on luoda SELLAINEN kuva venäläisestä ihmisestä, jota katsoessaan jokainen itseään kunnioittava sivistynyt eurooppalainen – sen jälkeen kun NATOn lentokoneet ovat alkaneet pommittaa Venäjän ydinenergialaitoksia (rauhanomaisessa käytössä olevia atomienergiavoimaloita) – sanoo: «Jo kauan sitten olisi pitänyt tehdä selvää noista hirviöistä, ihmissuvun epäsikiöistä!» Tai ehkä näytelmä on vain venäjänkielisten emigranttien pyrkimystä vakuuttaa itsensä ja ympärillään olevat siitä, että päätös maastamuuttamisesta oli oikea, että vaikka täällä olisi kuinka vaikeaa, niin SIELLÄ kaikki on selvästi huonommin?
Esityksen aikana näytetään kuvia, joissa on onnellisia ihmiskasvoja: kuvissa on myös samppanjapulloja, rakennuskypäriä, viuluja ja kirjoja. Keitä nuo ihmiset ovat, mistä he iloitsevat? Ehkä he vain Yrittävät näyttää onnellisilta, Yrittävät näyttää ihmisiltä, ja heille on maksettu siitä tai heitä on uhkailtu jollakin? Vai ovatko he todella IHMISIÄ, ja ovatko he todella ONNELLISIA!?
Me emme nyt ajattele ja puhu venäläisistä YLEENSÄ – alkaen Jermak Timofejevitšista ja päättyen Vladimir Iljitšiin. Me puhumme siitä, mitä Me tiedämme nyt; siitä mitä Me olemme kokeneet eilen, kymmenen-kaksikymmentä-kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta eihän se tarkoita vain Ginzburgia ja Sorokinia! Entä sitten Volodin ja Mihalkov, Braginski ja Rjazanov, Jefremov, Lipatov..., vai eikö SE olotila ja mieliala tarkoitakaan enää Meitä, eikö se ole Meidän?
Kerron nyt siitä, mitä tiedän itse. Näytelmässä on suurenmoinen, hyvin totuudenmukainen kohtaus, joka kertoo Tšernobylistä. Minun isäni oli likvidaattori (ydinturman raivaustöihin osallistunut henkilö, suom. huom.). Joskus puhumme siitä perheen kesken ja muistelemme häntä. Me unohdamme vain sen, että kukaan ei houkutellut häntä sinne. Hän lähti sinne vapaaehtoisena. Myös vuonna 1962 Kuuban kriisin aikana hän oli mukana vapaaehtoisten osastossa, joka oli tarkoitus lähettää auttamaan Vapauden Saarta. Osasto lakkautettiin nopeasti, eikä sitä lähetetty minnekään. Minä itse ilmoittauduin vuonna 1988 ryhmään, joka oli lähdössä Spitakiin raivaamaan raunioita maanjäristyksen jälkeen. Lentoa ei tullutkaan, mutta seisoin sitten poliittisessa tiedekunnassa järjestetyssä verenluovutusjonossa. Tavalliset venäläiset ihmiset ovat vieneet perheiltään arvokasta aikaa, hukanneet omia rahojaan rekvisiittaan ja lavasteisiin valmistaakseen tämän näytelmän. Siispä kysyn tämän kaiken jälkeen: KEITÄ ME OLEMME?
Andrei K.
Näytelmästä jäi hyvä vaikutelma. Lavasteet oli valittu onnistuneesti. Näyttelijöiden roolisuoritukset olivat hyvin koskettavia ja toivat kyyneleet silmiin (monologit).
Musiikki oli minun mielestäni (kuulostani) ehkä hieman liian kovaäänistä.
Kaikkein suurimman vaikutuksen teki näyttelijöiden työskentely, heidän halunsa välittää näytelmän sanoma katsojille. Todella hienoa työtä!
Irma P.
Näytelmä vaikutti oikein hyvältä. Tuli tunne suuresta perheestä, johon myös sinä itse kuulut. Näytteleminen oli «superhyvää», näyttelijät pystyivät välittämään monia asioita, vaikka välillä tuntuikin, että kokemusta ei ole tarpeeksi. Oli kuin olisi käväissyt Venäjällä, teema on ajankohtainen. Näytelmä yhdisti monia asioita ja monia ihmisiä. Monologeja kuunnellessa halutti itkeä. Toivotan koko sydämestäni menestystä teille kaikille! Bravo!
Viktor V.
